Tuo Freemanin alunperin tekemän ja nykyisin Telefinlandin mainokseen päätyneen biisin nimi on mielestäni mainio ajatusten herättäjä. Minulle kuuluu... hyvää? ...huonoa? ...tavallista (mitä se nyt kenellekin tarkoittaa)...? Jostain syystä tuohon kysymykseen olisi hyvä liittää myös syitä etsivä miksi-kysymys, joka myös saa aikaan keskustelua. Juttukaverista riippuen keskustelun voi käydä joko dia- tai monologina. Pääasia on, että pysähtyy pohdiskelemaan. Miksi minulle kuuluu tällaista juuri nyt?

Olen itse ainakin huomannut, että jos minulta udellaan tämän hetken tilannetietoja, en välttämättä osaa vastata saman tien. Minun on saatava funtsia hetken aikaa. Oman kokemukseni mukaan asia ei ole niin yksiselitteinen, että sen voisi pikaisesti tiivistää pariin sanaan tai muutamaan lauseeseen. Ei, ei millään muotoa. Sitähän voi vaikka päästää suustaa vahingossa valheen, jos asioitaan ei mieti sen kummemmin. Ulkoisestihan kaikki voi näyttää olevan varsin mainiosti, mutta sisällä voi vallita täysi kaaos. Tähän voisi verrata vaikkapa Burana 400 mg -lääkepurkkia, Tablettitölkki on silminnähden varsin siisti, mutta entäs sen sisältö? Kovan kuoren sisällä pillerit ovat taatusti mielivaltaisessa järjestyksessä (vai puhutaanko sittenkin epäjärjestyksestä?). Pelkkä tölkin avaaminen ja sisällön pikainen vilkaisu ei anna kattavaa kuvaa siitä, mitä purkki todella pitää sisällään. Burana-pakkaus on siis tyhjennettävä pöydälle, jotta voitaisiin varmuudella tietää, mitä tölkissä oikeasti on. On kuitenkin muistettava, että ihan kenen tahansa silmien eteen ei nappiarsenaaliaan kannata leväyttää. Useilla meistä on olemassa se paras kaveri, lempiystävä, jonka kanssa jakaa tuo Burana-tölkin sisältö sellaisena kuin se oikeasti on. Mitään häpeilemättä, mitään piilottelematta ja mikä parasta - kaiken hyväksyen!  Mutta niin... Asiaan.

Perustin tämän blogin parista syystä. Ensinnäkin minulla oikeastaan ole sellaista parasta ystävää, jonka kanssa voisin jakaa ajatukseni. Rakas, kohta 60-vuotias äitini tahtoisi kyllä kovasti täksi "kalifiksi kalifin paikalle", mutta mielestäni on sanomattakin selvää, etten voi päästää häntä tuohon asemaan. Kuten sanotaan, äidin ei tarvitse tietää ihan kaikkea. Mainittakoon vielä, että ihmistyyppinä äitini on sellainen, että hän ottaa kantaakseen muiden murheet ja samalla sivuuttaa omat tarpeensa varsin mallikkaasti. Jos kieltäydyn ottamasta hänen apuaan vastaan, hän heittäytyy usein marttyyriksi. ... ja minä itse poden tästä sitten huonoa omaatuntoa... ...ja panttaan sisäistä raivoa itseeni... ja puran pahan oloni johonkin rakentavaan (tai ainakin yritän tehdä niin!). Toiveeni siis on, että löytäisin bloggaamisen avulla itselleni uusia tuttavuuksia. Toisekseen, minulla on jonkin asteinen syömishäiriö, josta toivun hiljalleen. Kiitos oikeanlaisessa käytössä hyödyllisen, mutta väärin käytettynä varsin vaarallisen kalorilaskurin, kehitin itselleni kesän aikana aliravitsemus tilan (liikuin kuin hullu, söin kuin pikkulintu ja rasvan/lihatuotteiden ( lue rasvahappojen ja B12-vitamiinin) määrä ruokavaliossani jäi niin vähiin, että kummalliset hermosto-oireet (mm. muistiongelmat ja tuntoaistin häiriöt) alkoivat hiljalleen vaivata minua loppukesästä. En syytä em. sivustoa siitä, että sairastuin. Tietämykseni ravinnosta ja purkamatta jäänyt henkinen paha oloni vain saivat aikaan lumipalloefektin, joka onneksi saatiin hidastumaan Ster Gisela van derín kirjan Lupa syödä: Opas syömihäiriöiden hoitoon (Edita Publishing Oy, 2006) lukemisen myötä . Bloggaamisen avulla saan ehkä purettua pahaa oloani johonkin muuhun kuin itseeni.

Kiitos, kun pysähdyit lukemaan blogini ensimmäisen postauksen. Olen äärimmäisen kiitollinen, että teit niin. <3 Jos sinulle vain sopii, jätä jokin viesti siitä, että kävit. Se jos mikä piristäisi mieltäni todella paljon! :)