Hohhoijaa... Firman pikkujoulut olivat ja menivät - hauskaa oli, mutta onneksi samanlainen tilaisuus tulee eteen vasta vuoden päästä. Meidän työporukkamme lisäksi pirskeisiin osallistui parin muun apteekin henkilökuntaa. Seuraavaksi kerron pienen koosteen marraskuun viimeisen päivän kulusta.

Klo 13:50 Viime hetken tsekkaus: vilaus peilistä, tavaroiden tarkistus, kengät jalkaan, takki niskaan, ulko-ovesta kotipihalle, pihalta kadulle ja sieltä suoraan auton kyytiin. Hyppään tilataksiin, joka on lastattu meidän apteekkimme henkilökunnalla. Tunnelma taksissa on hilpeä, sillä työnantajamme on tarjonnut matkaevääksi pienet pullot kuplivaa muulle porukalle. Katselen hiljaisena auton ikkunasta kotikaupunkinki talvista olemusta. Minua jännittää hieman, sillä luvassa on ohjattua kokkailua ammattikoulun keittiössä, itse tehdyn ruoan syömistä, stand up -komiikkaa Raahesalissa sekä illan päätteeksi vielä pubimeininkiä Kolmen tuupan kuppilassa. Jokaiselle ruokalajille kuuluu oma viininsä, joten illasta tulee väistämättä enemmän tai vähemmän kostea. En ollut juonut pitkään aikaan itseäni humalatilaan, joten minua hieman hirvittiää. Kuinka "hyvässä" kuosissa mahdankaan olla illan päätteeksi?

Klo 13:55 Päästyämme amiksen pihaan pudottaudumme autosta ja siirrymme ulkotulin valaistun pääsisäänkäynnin kautta pukuhuoneeseen vaihtamaan ulkokengät sisäjalkineisiin. Tämän jälkeen ammattikoulun opettaja opastaa meidät pieneen luokkatilan tapaiseen huoneeseen, jossa käymme hieman läpi tulevaa kokkaussessiota. Alku-, pää-,ja jälkiruoka - siis jokaiselle työporukalle oma juttunsa. Koska vain meidän apteekkimme on ajoissa paikalla, joudumme pienen tovin odottelemaan muiden saapumista. Tänä aikana ehdimme pukea valkoiset kertakäyttöessut ja -myssyt, kävellä opetustilasta keittiön kautta ruokasaliin ja katsella hieman ympärillemme. Ruokasali oli koristeltu jouluaiheisesti. Pöydillä on punaisia joululiinoja ja seinille on laitettu litteitä koristelahjapaketteja sekä isoja sokerikuorrutteisia sydänpipareita. Pipareiden läpi on pujotettu punaiset ripustusnauhat. "Tuosta kun saisi puraista palasen" ajattelen itsekseni.

Klo 14:20 Ruokasalin ovi avautuu ja sisään astuu sekä outoja ihmisiä että farmasian alan koulutuksissa tutuiksi tulleita kollegoita. Meille tarjoillaan alkumaljoiksi hyvää kuohuviiniä. Tämän jälkeen meidät jaetaan ryhmiin ja ohjataan keittiöön. Opetuskeittiön tilat ovat valtavat ja kaikki on monin verroin suurempaa kuin kotikeittiössä. Ihastelen avaria työtiloja. Etenkin tyhjät, metalliset työpöydät kiehtovat minua kovasti. Alkupalaryhmä saa tehtäväkseen kalan ja katkarapujen työstämisen. Pääruokaryhmä päätyy ahertamaan naudanlihan, punaviinikastikkeen ja perunoiden parissa. Yksi ryhmä saa toimeksiannon jälkiruoan (sitruuna- ja suklaamousse) valmistamiseen. Saan työkaverini kanssa tehtäväkseni leivän leipomisen ja valkosipulilevitteen valmistamisen. Ammattikoulun oppilaat auttavat meitä ruoanlaitossa, mikä on varmasti kaikkien mielestä toimiva ratkaisu.

Klo 15:50 Kokkaussessio alkaa ollu lopuillaan. Kun ryhmät saivat hommansa päätökseen, siirrymme ruokasaliin. Oppilaat ovat kattaneet pöydän todella kauniisti sillä aikaa kun pikkujouluväki hääri kyökin puolella. Työkaverini ihailee nätisti taiteltua lautasliinaa, Ruokailun päätteeksi hän antaa oman liinansa minulle säilytettäväksi ja pyytää, että toisin sen hänelle maanantaina. Hänen iltalaukkunsa kun on kovin pieni, eikä tuo suun pyyhkimiseen/ vaatteiden suojaamiseen tarkoitettu paperinen taidonnäyte mahdu millään pieneen laukkuun.

Ruoka on mainiota. Hasselbackan perunaa pureksiessani mietin, kuinkahan paljon mahdan lihoa. Tuntuu kummalta, sillä normaalisti punnitsen kaikki ruoka-aineet ennen syömistä.

Klo 17:20 Kun ruoat on syöty ja jälkiruokakahvit nautittu, siistyidymme ja lähdemme sitten kävelemään ammattikoululta Kauppaporvariin. Olin kaukaa viisas - otin kotoa lähtiessäni toppahousut mukaani. (Olisin varmasti paleltunut, ellen olisi vaihtanut hametta ulkohousuihin, Tuuli oli nimittäin melko kova ja hyytävä!) Suurin osa pikkujouluporukasta kulkee ryhmässä. Minä sen sijaan sipsuttelen yksin keskustaan. Kauppaporvariin päästyäni jätän takin narikkaan ja käyn vessassa vaihtamassa housut takaisin hameeseen. Vilkaisen kelloa ja huojennun. Ehdin hyvin etsimään istumapaikkani ennen Niko Kivelän ja Ilari Johanssonin keikan alkua. Esiintyjät ovat loppujen lopuksi noin puolen tunnin verran myöhässä. Se ei haittaa minua ollenkaan, mutta osa ihmisistä alkaa selvästi tuskastua odottelun vuoksi.

Yhteiskeikka on mielestäni hyvä. Nauran kerrankin ääneen, mitä teen harvoin. Vaikka Ilarin jutut ovatkin suureksi osaksi vanhoja (olen nimittäin kuullut/nähnyt hänen aiemman show'nsa DVD:ltä), käkätän sydämeni kyllyydestä muiden katsojien kanssa Raahesalin parvella.

Klo 20:00 Keikan päätyttyä läksimme kolmen apteekin voimin Kolmen tuuman kuppilaan päätöslasillisille. Saan olla porukan navigaattori, koska olen ainut, joka tietää reitin pubiin. Kuppila on eilen illalla melko tyhjä ennen meidän tuloamme. Siemaillessani viiniä kollegoideni kanssa, tunnen oloni jotenkin ulkopuoliseksi. "Kapteenin kellari. Sinne haluan vielä tänäiltana. Yksin." ajattelen. Ennen sinne lähtöä minun on kuitenkin saatava tehdä yksi asia. Haluan kiittää koko sydämestäni työnantajaani. Hän näet antoi minulle viime keväänä harjoittelupaikan ja vielä kaiken kukkuraksi vakinaisti minut heti valmistumiseni (12. kesäkuuta) jälkeen. Pomo on selvästi yllättynyt saamastaan kiitoksesta. Halaamme. Tämän jälkeen porukka alkaa pukea ulkovaatteita päälleen. Heidän on aika lähteä kotimatkalle. Minä pääsen samalla taksilla Kapun kellarille.

Klo 22:30 Maksan narikan, menen alas ja tilaan drinkin. Moikkaan yhtä keski-ikäistä miestä, jonka kanssa olemme monet kerrat jutelleet baarissa käydessäni. Viime kerrasta on kulunut pitkä tovi. Mies tulee istumaan ja juttelemaan samaan pöytään kanssani. Kysellään kuulumisia. Tarjoan hänelle oluen. Jutellaan vielä jonkin aikaa. Sitten se iskee. Tupakanhimo. Ostan askin vihreää L&M:ä ja siirryin tupakkahuoneeseen. Kaivellessani ensimmäistä savuketta askistaan, mietin paria asiaa. Ensinnäkin, tupakointi on epäterveellistä ja toisekseen, miksi mielin saada nikotiinia vain humalassa ollessani. Ensimmäiset henkoset. "Vau, mikä fiilis", mietin. (Poltin illan aikana kolme tai neljä savuketta. Aski on edelleenkin olkalaukussani. Taidan antaa sen kuitenkin jollekulle. Vaikka isoveljelleni. Vesiselvänä en koskekaan moiseen myrkkyyn.)

Klo 00:00 Käyn vessassa ja soitan kullalleni. "Hae minut tunnin päästä. Eiköhän tämä jo riitä. Moikka." sanon ja lopetan puhelun. Pari miestä yrittää saada minut lähtemään mukaansa. Minusta he eivät saa heilaa. Ei. Turha luulo.

Klo 01:00 Poistun kellarikerroksesta, saan takkini narikasta ja poistun Kapun ovesta. Viereisessä Flirt-baarissa musiikki pauhaa täysillä ja tytöt kiljuvat. Tunnen oloni voipuneeksi. Kyytini saapuu. Olen iloinen päästessäni viimein kotiin. "Tuli harrastettua paheita" täräytän avattuani auton oven. Kulta ei paheksu. Hän tietää kyllä, etten minäkään pääsääntöisesti röökistä perusta.

Kotiuduttamme kulta laittaa saunan lämpeämään. Minä notkun puolikuolleena sohvalla. "Herätys" kuulen rakkaani sanovan. Nousen ylös. Riisuudun. Kultani tuo minulle pullollisen vettä saunajuomaksi. Nuokun. "Ihanan lämmintä. Onneksi kohta pääsee nukkumaan", ajattelen. Saunomisen jälkeen menen suihkuun ja pesen sen jälkeen hampaat.

Klo 03:00 Pukeuduttuani yövaatteisiin vietämme vielä kultani kanssa hellän hetken kaksistaan ja laitamme sitten nukkumaan. Takana on pitkä, mutta hyvällä tavalla elämysrikas päivä.

 

Viimeinkin! Eilen illalla alkoi sataa lunta ja sitä putoilikin sitten kinttaan kokoisina hiutaleina. Kuten varmasti moni muukin on jo pistänyt merkille, tässä vaiheessa vuotta luonto näyttää kovin harmaalta ilman lumikerrosta. Valkeus piristää... ...ja muistuttaa siitä, että kyllä se joulukin sieltä tulla rymistelee jälleen kerran! :)

Tänä aamuna minulla on (taas) vaikeus päättää, mitä söisin. Joku pieni kamala ääni päässäni kehtaa väittää ettei minun missään nimessä tule syödä yli 200 kcal aamupalalla... Arkiaamuisin syön normaalisti kauraleseistä ja -hiutaleista tehdyn mikropuuron, jossa nesteenä on puolet rasvatonta maitoa ja puolet vettä. Päälle lorautan hieman rypsiöljyä. Tänään tahdon jälleen kerran syödä tuota lempiherkkuani (kyllä, rakastan kaurapuuroa!), mutta marjoilla höystettynä. Marjoista tulee n. 50 kilokaloria lisää ( no siis voi kauhea paikka, eikö ihminen joskus saisi nauttia uusista mauista???)... Joo, tiedän. Järjellä ajateltuna on aivan tolkuttoman tyhmää parjata itseään marjadesin tähden. Napiseminen on turhaa myös siitä syystä, että olen lähdössä aamupäivällä piristävälle päiväretkelle Citymarkettiin, joka on tunnin kävelymatkan päässä. Siis kyllä, minäkin tarvitsen energiaa jaksaakseni liikkua ja saan sitä tuosta C-vitamiini- ja kuitupitoisesta marja-annoksesta puuroni päällä. Sitä paitsi, jos annoksen saa näyttämään näin hyvältä, pelkästään sen katselemisestakin tulee hyvälle tuulelle. Suun ja mahan lisäksi myös silmät saavat syödäkseen, kun kerrankin saa istua kiireettömänä ja lusikoida puuronsa kaikessa rauhassa.

Mums, det var smakande! Tuota voisi jo kutsua erinomaiseksi päivän starttiateriaksi. Fiilistelen vielä hetken tätä täysinäisen vatsan aikaan saamaa hyvän olon tunnetta ja alan sitten tiskata. Kunhan astiat on pesty, hiihtelen pesuhuoneeseen hiustenpesulle ja jatkan sitten neuletunikan työstämistä, jos ehdin. Käsityö on jo loppusuoralla. Enää puuttuu vain muutama kerros ennen lankojen päättelyä, olkasauman ompelua ja hihansuiden neulomista ja päättelyä. Sen jälkeen loppusyksystä asti tekeillä ollut työni on viimein valmis. Töiden ja muiden harrastusten vuoksi ei aina ehdi istua alas ja neuloa...

Ai niin. Citymarketissa käynnin lisäksi vierailen anoppini kanssa myös Naistenmessuilla. Saapa nähdä, mitä sieltä tarttuu mukaan. :)

Nyt hommiin!

Tuo Freemanin alunperin tekemän ja nykyisin Telefinlandin mainokseen päätyneen biisin nimi on mielestäni mainio ajatusten herättäjä. Minulle kuuluu... hyvää? ...huonoa? ...tavallista (mitä se nyt kenellekin tarkoittaa)...? Jostain syystä tuohon kysymykseen olisi hyvä liittää myös syitä etsivä miksi-kysymys, joka myös saa aikaan keskustelua. Juttukaverista riippuen keskustelun voi käydä joko dia- tai monologina. Pääasia on, että pysähtyy pohdiskelemaan. Miksi minulle kuuluu tällaista juuri nyt?

Olen itse ainakin huomannut, että jos minulta udellaan tämän hetken tilannetietoja, en välttämättä osaa vastata saman tien. Minun on saatava funtsia hetken aikaa. Oman kokemukseni mukaan asia ei ole niin yksiselitteinen, että sen voisi pikaisesti tiivistää pariin sanaan tai muutamaan lauseeseen. Ei, ei millään muotoa. Sitähän voi vaikka päästää suustaa vahingossa valheen, jos asioitaan ei mieti sen kummemmin. Ulkoisestihan kaikki voi näyttää olevan varsin mainiosti, mutta sisällä voi vallita täysi kaaos. Tähän voisi verrata vaikkapa Burana 400 mg -lääkepurkkia, Tablettitölkki on silminnähden varsin siisti, mutta entäs sen sisältö? Kovan kuoren sisällä pillerit ovat taatusti mielivaltaisessa järjestyksessä (vai puhutaanko sittenkin epäjärjestyksestä?). Pelkkä tölkin avaaminen ja sisällön pikainen vilkaisu ei anna kattavaa kuvaa siitä, mitä purkki todella pitää sisällään. Burana-pakkaus on siis tyhjennettävä pöydälle, jotta voitaisiin varmuudella tietää, mitä tölkissä oikeasti on. On kuitenkin muistettava, että ihan kenen tahansa silmien eteen ei nappiarsenaaliaan kannata leväyttää. Useilla meistä on olemassa se paras kaveri, lempiystävä, jonka kanssa jakaa tuo Burana-tölkin sisältö sellaisena kuin se oikeasti on. Mitään häpeilemättä, mitään piilottelematta ja mikä parasta - kaiken hyväksyen!  Mutta niin... Asiaan.

Perustin tämän blogin parista syystä. Ensinnäkin minulla oikeastaan ole sellaista parasta ystävää, jonka kanssa voisin jakaa ajatukseni. Rakas, kohta 60-vuotias äitini tahtoisi kyllä kovasti täksi "kalifiksi kalifin paikalle", mutta mielestäni on sanomattakin selvää, etten voi päästää häntä tuohon asemaan. Kuten sanotaan, äidin ei tarvitse tietää ihan kaikkea. Mainittakoon vielä, että ihmistyyppinä äitini on sellainen, että hän ottaa kantaakseen muiden murheet ja samalla sivuuttaa omat tarpeensa varsin mallikkaasti. Jos kieltäydyn ottamasta hänen apuaan vastaan, hän heittäytyy usein marttyyriksi. ... ja minä itse poden tästä sitten huonoa omaatuntoa... ...ja panttaan sisäistä raivoa itseeni... ja puran pahan oloni johonkin rakentavaan (tai ainakin yritän tehdä niin!). Toiveeni siis on, että löytäisin bloggaamisen avulla itselleni uusia tuttavuuksia. Toisekseen, minulla on jonkin asteinen syömishäiriö, josta toivun hiljalleen. Kiitos oikeanlaisessa käytössä hyödyllisen, mutta väärin käytettynä varsin vaarallisen kalorilaskurin, kehitin itselleni kesän aikana aliravitsemus tilan (liikuin kuin hullu, söin kuin pikkulintu ja rasvan/lihatuotteiden ( lue rasvahappojen ja B12-vitamiinin) määrä ruokavaliossani jäi niin vähiin, että kummalliset hermosto-oireet (mm. muistiongelmat ja tuntoaistin häiriöt) alkoivat hiljalleen vaivata minua loppukesästä. En syytä em. sivustoa siitä, että sairastuin. Tietämykseni ravinnosta ja purkamatta jäänyt henkinen paha oloni vain saivat aikaan lumipalloefektin, joka onneksi saatiin hidastumaan Ster Gisela van derín kirjan Lupa syödä: Opas syömihäiriöiden hoitoon (Edita Publishing Oy, 2006) lukemisen myötä . Bloggaamisen avulla saan ehkä purettua pahaa oloani johonkin muuhun kuin itseeni.

Kiitos, kun pysähdyit lukemaan blogini ensimmäisen postauksen. Olen äärimmäisen kiitollinen, että teit niin. <3 Jos sinulle vain sopii, jätä jokin viesti siitä, että kävit. Se jos mikä piristäisi mieltäni todella paljon! :)